maanantai 5. tammikuuta 2015

Blogivuosi

ei mennyt alkuunkaan suunnitelmien mukaan.
Päiväkirjamaisuutta kaavailin kaikesta tekemisistäni, mutta mitä pitemmälle etenen opinnoissani, sen paremmin ymmärrän, että töiden kilpailutus ja omien projektien suunnittelu vaativat vaikenemista.
Se on tietenkin harmittavaa, kun niin ylpeänä haluaisin kaikista projekteista kertoa.
Esimerkiksi huikeita kierrätysjuttuja ollaan syksynmittaan saatu aikaiseksi, toivottavasti niistä voi joskus kertoa kuvin.

Jatkossa alan suunnitella jo ensivuoden mallistoa ja sen toteutusta, enkä tietenkään voi tänne etukäteen suunnitelmiani paljastella :/

Sellaista olen kuitenkin miettinyt, että jos yrittäisin muotoilla mallistoni hiukan highfashion-suuntaan... tai katsotaan nyt mitä muu porukka aikoo.
Tässä olen vain herännyt ajatukseen, että jos meinaan neuloa käsin, niin projekti pitäisi aloittaa KIIRUUSTI! Tähän kyllä olen pohtinut apuvoimien käyttöä... että varoitus kaikki neulojat...


Kunhan ajatukset  ja elämä pysyisivät positiivisina.
Elämä itsessään on elettävä kaikkine kääntöpuolineenki, mutta murehtimiset vievät kovin paljon voimia. Olen niin mahdottoman tunneherkkä, miten voisin sitä puolta itsestäni lieventää?



Näkkyykö tunnelin päässä valoa?
Jospa kevät toisi valoa ja uusia ajatuksia.

Ajattelin vielä, että yrittäisin opetella kirjoittamaan fiiliksistä, niinkuin tuo mun suosikki Satu. Ihailen aina sitä kuinka voi muutamalla sanalla sanoa niin paljon <3
Yritän opetella.

Kunpa oppisin myös itseluottamusta, sitä minä näihin elämänopintoihini niin kovasti tarvitsisin.

2 kommenttia:

  1. Voi Päivikki! Kiitos :) Onpa huikean ihanaa olla suosikki!!! Kyllä lämmitti tämä kovasti!

    Olet niin oikeassa tuossa, että murehtimiset vievät niin paljon voimia. Totisesti. Mulla meni joulunajan vapaat vähän murehtimiseen, harakoille, juuri siihen, ettei osaa päästää irti ja olla ilman niitä murheita. Se vie ihan kaiken energian. Eikä mikään kouluhommeli edennyt, vaikka olin vapaata ottanut juuri sitä varten, että kirjoitan ja kirjoitan. En kirjoittanut yhtään. Nyt pitää sitten päästä siitä tuskasta yli, että kaikki on tekemättä. En tiedä voiko tunneherkkyyttä lieventää, ehkä vain niin, etttä sen kanssa on opittava elämään, löytämään oma tapa toimia ja hyväksyä se vielä itse.

    Uskotaan, että valoa näkyy. Tarvitaan synkkääpimeää ja syvää suota, jotta taas voi näkyä valoa ja vahvaa maata jalkojen alla. Uskotaan, eikö? Ja itseluottamus... minusta susta Päivikki huokuu se, ainakin näin blogin välityksellä. Vaikutat vahvalta ja määrätietoiselta, sitkeältä tyypiltä. Vaikeintahan se on itse nähdä ja huomata. tietysti. Mulla on ihmeesti opintojen myötä tuo luottamus kasvanut, kun löysi oman tavan olla ja ilmaista itseään, työstää asioita, niin kummallisen ihana rauha levisi tekemisen ylle. En totisesti vaella missään rauhan maailmassa kaiken tekemisen keskellä, mutta luotto itseen ja omaan tapaan on syntynyt, sillä on suuri voima. Siitä kun saan taas kiinni tässä suossa, niin eteenpäin mennään.

    Ihana posti, kiitos kun jaoit fiilikset, herätit paljon ajatuksia. Ja kuvat on ihanat, tykkään, paljonpuhuvat! Halaus sinulle, nenä kohti valoa (mäkin yritän :D ) !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta Satu! Moneen asiaan noista voisin vielä tarttua... ehkä joskus tartunkin, sillälailla fiilisten kirjoittelijana ;) Tartun nyt kuitenkin tähän itseluottamusasiaan. Oon niin kauan tehnyt sellaista työtä, joka on osaltaan vei luottamuksen omaan osaamiseen. Siinä työssä löytyi aina niitä, jotka halusivat kävellä tämän kiltin ja hyväntahtoisen yli. Pelottaa ajatuskin, että siihen joutuisin palaamaan. Opiskelu oli vapautus, mutta myös opinnoissa olen joutunut puolustamaan omaa erityisosaamistani. Se välillä turhauttaa. Kuitenkin niin monessa asiassa on olen törmännyt siihen tosiseikkaan, että neuleajattelun hallitsen... Sinnikkyydellä taas keväällä pääsen sitä oppimaan lisää. Täytyy luottaa siihenkin, että se oma juttu vielä antaa odottaa itseään!

      Poista