Niin mielelläni

kertoisin syksyn projekteista, mutta en kuitenkaan voi.
Toivottavasti kuitenkin ymmärrätte, että töitä täällä on paiskittu enemmän ja vähemmän. Alkusyksyn projekti oli brodeerauskuvion käsittely ja valmistus.
Tehtiin kokeiluja ja muokattiin brodekuviota ryhmissä ja saatiin lopen ihan mukava kuviokin syntymään.

Ompeluhommat on minulta jääneet vähiin ihan noiden neulejuttujenkin takia, kun ei ole ollut sellaista ompeluvapaa-aikaa... vain neulomisaikaa.
Hiukan olen muiden ryhmien ompelu-urakoissa autellut.
Tänään opettelin kravatin teon ja siitä tuli ihan siisti. Jos jonkun yhtyeen bongaatte laulavan tällaisissa Wetterhoff-kankaisissa kuoseissa joululauluja, niin saatatte yhdistää asioita...

Sukkia syntyy: sanoinkin tänään, että onneksi on tämä terapiatyö.

Tässä on yhdet valmiit ilolintuset ;)

Katsotaan miellyttävätkö ne tilajaansa.

  

Ja kuvat ovat taas AH! Niin kännylaatua, sori.

Ailahtelevainen

ja kovin herkkä on ollut mielenlaatu isäinpäivän alla.

Pettymykset ovat tuntuneet hirvittävän suurilta. Muotoilijan työssä risahduksilta ei voi välttyä.
Suunnittelijat muotoilevat suuria ja toteutus ei aina olekkaan sitä mitä on kuviteltu. Palaute ei välttämättä mene oikeaan osoitteeseen ja niin edespäin. Maltoin kuitenkin viikolla olla kirjoittamatta näistä. Silloin kun harmistus ja mielipaha on syvimmillään, niin harkintakin meinaa pettää.
Sain kameralla maalattua niin osuvan mielenmaiseman:

Kun tulen kotiin pää nollaantuu ja elämä helpottuu.
Jos minulla ei olisi nyt ylimääräisenä teolliseen neulekoneeseen tutustumista, niin motivaatio olisi aika vähissä. Taitaa olla sellainen aika vuodesta, että tarvitsisin tsemppausta kotoa lähtemiseen...

Meidän iskä sai omat pitkät sukat isänpäivälahjaksi.
Miksi ei miehille? Tälle vilukissalle ovat ainakin mieluiset.

Huokaisen

nyt, kun kämpän putkiremppa on kohta voitonpuolella.
Huokaisen sitäkin, että olen taas kämpässä omillani, itsekseni.
Onnistuuko nyt enkun lukeminen paremmin, sitä en uskalla huokaista.

Sen kuitenkin olen päättänyt, että yhtä piippuun en itseäni äherrä, kuin viime syksynä, jolloin valvoin öitä ja mietin millä ajalla saan kaiken uuden tiedon mahtumaan kallooni. Se mikä suosiolla ei sinne mene ei mene valvomallakaan.

Kotoa lähtö on mulle stressitekijä... auttaisikohan kukkatipat... unohtui Kirsiltä kysyä.
Eilen illalla kyselin Jarkolta saisinko jäädä kotirouvaksi... ei huolinut :(
Lähdettävä siis on, ei auta.

Olen hurahtanut päälekkäisvalotuksiin, huomaatekos? Filmikameralla vain on vaikea saada kuvasta sommitelmallisesti hyvä. Tulos on täysin arpapeliä.

Kamerakuume piinaa, jos keksisin jonkin palkkiosysteemin...
Olisinko ansainnut kameran, keksisikö joku mulle hyvän tekosyyn?