Muuttuva päivän valo

se on ihimeellinen.

Pakkanen ja aurinko inspiroivat minua. Tuntuu, että minuutti minuutilta ja hetki hetkeltä pitäisi olla auringon säteitä ikuistamassa kameralla. Tätä olen odottanut koko pitkän pimeän syksyn, uskoen kyllä, että pakkaspäivätkin tulevat. Vuolaana virrannut jokikin rauhoittui, koko syksyn sillä on ollut niin kova kiirus, paljon vettä kuljetettavaksi.

Mysteerimaja on kuurassa aamun hämärässä...

Olisi niin paljon kuvattavaa...

Paperitähdet hakivat viimeviikon paikkaansa. Perhe meinasi jo irvistellä joka päivä vaihtuvasta asetelmasta. Silti nautiskellen hain tähdille oikeat paikat, pohdiskellen paria edellistä joulunlaittoa, joihin reissuäidillä ei ollut oikein rahkeita. Joulu tulee kuitenkin joka vuosi niillä voimavaroilla jotka  juuri silloin on käytettävissä. Joulu on kuitenkin sydämissä, eikä valkeassa lumihangessa.

Ohrapuuro kypsyy porkkanalaatikkoon ja samalla täyttyy luonnoskansioni, täällä kovin hiljaista. Ai niin, unohdin jo Sibeliuksen!

Ilon ja valon kautta

niin se lähti.
Lisäksi tarvittiin vielä ystävältä linkki ylen klassisesta radiosta ja lyijykynä alkoi lentää paperilla... Alkoi tulla juuri sitä mitä olen hakenut ja tuskaillut. Hämmästynyt olin siitä mikä vaikutus Sibeliuksella minuun oli! Kynä liikkui musiikin tahtiin ja välillä olin aiva hurmiossa.
Ehkä näistä ei vielä ihan tasokuvia saa, mutta muoto erottu jo selvästi. Valitettavasti enää en voi piirroksia kuvata, sen vaan voin kertoa, että ruokapöytä on ihan saman näköinen kuin viimeviikon päivityksissä :)

Kuvasin tuon kynttelikön, kuvasin iloa ja valoa.

Hyvän päivän kruunasi ystävä soitollaan, näitä rupatteluja kaipaan, sosiaalinen kun olen ja nyt päivät täällä yksin nökötän.

Olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, turha otsanrypistely jätetään nyt pois, kerkiän sen mitä kohtuudella ennen joulua kerkiän ja muut hommat hoitelen sitten joulun jälkeen.
Aika hyvä sopimus mitäs tuumaatte?

Ei väkisin

kannata punnertaa, sen tiedän.
Ja seuraavana päivänä pilkahti jo ihana aurinko. Luonteeltani kun olen niin nollasta sataan, että pieni vastoinkäyminen ja olen murheenmurtama, mutta aina on valo löytynyt. Muotoilun tutkimuksellisuuteen vaadittiin lisää työtä ja teen toki työtä käskettyä, en vain koe olevani oikein tutkijatyyppiä ja aihe on vaikea avattava itsenäisesti työskentelevälle. Muutama yö piti nukkua huonosti ja sitten pilkahti aurinko. Tekaisin itselleni auringon väriset töppöset ja ne jalassa säilytän auringon sisälläni ja lumen ja valon.

Kesällä rakennettiin meille pieni kasvihuone, johon siirsin avomaalta vanhan viiniköynnöksen. Siellä se nyt kököttää mansikan ja krookusten kanssa nurkassa ja odttaa kesää. Tuon mökin tunnelma on jotenkin salaperäinen, inspirova. Vaikka kesällä kutsuin sitä mökömajakseni, niin ehkä pitäisi sille antaa kauniimpi nimi, niin kutsuva ja mystinen tuo paikka on. Haaveiden maja ennemmin.

Tein aiemmin syksyllä majaan rukinpyörästä kynttelikön, mutta nyt tuntui siltä, että nostan sen jouluksi sisälle. Kunhan saan sen paikoilleen, niin ehkä esittelen sen paremmin. Uskon, että se tuo lisää inspiraatiota tähän tämän hetkiseen mökömajaani... Voihan mökö :)