Huokaisen

nyt, kun kämpän putkiremppa on kohta voitonpuolella.
Huokaisen sitäkin, että olen taas kämpässä omillani, itsekseni.
Onnistuuko nyt enkun lukeminen paremmin, sitä en uskalla huokaista.

Sen kuitenkin olen päättänyt, että yhtä piippuun en itseäni äherrä, kuin viime syksynä, jolloin valvoin öitä ja mietin millä ajalla saan kaiken uuden tiedon mahtumaan kallooni. Se mikä suosiolla ei sinne mene ei mene valvomallakaan.

Kotoa lähtö on mulle stressitekijä... auttaisikohan kukkatipat... unohtui Kirsiltä kysyä.
Eilen illalla kyselin Jarkolta saisinko jäädä kotirouvaksi... ei huolinut :(
Lähdettävä siis on, ei auta.

Olen hurahtanut päälekkäisvalotuksiin, huomaatekos? Filmikameralla vain on vaikea saada kuvasta sommitelmallisesti hyvä. Tulos on täysin arpapeliä.

Kamerakuume piinaa, jos keksisin jonkin palkkiosysteemin...
Olisinko ansainnut kameran, keksisikö joku mulle hyvän tekosyyn?

Mielenkiintoista

oli jatkaa tutustumista teolliseen neulekoneeseen.
Päivä tuntuu lentävän siivillä.
Neulostyyppejä
Ohjelmointia
Uutta englanninkielistä sanastoa
Jännitystä

Mikä mukavinta, pääsi kokeilemaan itse, eikä tuntunut lainkaan mahdottomalta!

Vaikka saattaa näyttää hiukan heprealta...

Hyvin herkkäluonteinen ja hiukan käsiteltävä tämä vanha herra on, ei suvaitse mitään äkillisiä uusia kotkotuksia. Mutta sievästi suostuttelemalla hyväksyy meidän vaatimuksemme.

Ja kas sieltä se tulla hupsahti

Ensimmäinen oma LUOMUKSENI... sinkkuneulos kahdeltapäältä...

Voi ilon päivä!

Saatatte muistaa

Posliinikukka-ajoilta tämän vanhan palvelijan:

Filmijärkkäri, joka filmeineen on ollut hiukan unohdettuna taas vuosikausia.

Tämän syksyn Strömsö-ohjelmassa oli mielenkiintoinen vieras valokuvaaja Cristoffer Relander, joka kuvaa päällekkäisvalotuksia.  Minun järkkärivanhuksella ei sellaisia temppuja tehdä, mutta filmikamerassahan sellainen tekniikka toimii. Olen innokas kameroiden räplääjä, mutta koulutuksen myötä olen tullut hirmuisen kriittiseksi omia (ja valitettavasti muidenkin) kuvia kohtaan.
Kliseinen on sana, joka hyökkää kuvasta silmiini valitettavan usein.

Olisi hienoa löytää kuvaamiseen joku juttu: mites Satu joskus mulle kirjoittikaan "en kuvaa taidolla, vaan tunteella. Tunteella kuvaamiseen kun löytyisi joskus oma tie.

Tässä muutama mielenkiintoinen päällekkäisvalotuskokeilu. Tämä olisi kyllä digillä helpompaa, mutta pitäis olla Nikon...

Oman tien etsijän otoksia:

Syksyn ja talven kohtaaminen

Äiti ja tytär

Täytyy tänne loppuun vielä lisätä, että kyllä nykyihminen on kärsimätön, kun kuvauksen lopputulosta ei jaksa muutamaa päivää odottaa, ollaan opittu sellaiseen heti näkyvillä ja saavutettavissa kulttuuriin.

Olen iloinen

siitä, että neulomuksiini luotetaan.

Jatkuvasti saan palautetta neuleistani, niiden käytännöllisyydestä ja pitkäikäisyydestä.
Kiitos teille luottoasiakkaani. Jotkut monien kymmenien vuosien takaa.

Uusia juttuja on kyllä kehitteillä, mutta täytyy vielä hiukan prosessoida.

Tässäpä yksi mieluinen pipo/baskerimalli, joka kehittyy kerta kerralla neulottaessa ja nyt malli alkaa olla aika täydellinen. Mikäli ollenkaan itseäni tunnen, koska mallissa ei ole enää haastetta, taisi tämä toteutus olla viimeinen. Jollei nyt joku halua juuri tällaista mallia itselleen.

Tänä syksynä olen harrastanyt käsinneulontaa ja virkkausta vain vähän, oikeastaan vain tarvittaessa. Viimekeväinen olkapään sijoiltaanmeno on ollut muistissa, vaikkei kipuna, niin tuntumana. Treenaus on saanut lihakset kuntoon, joten kyllä kait olka alkaa kestää, luotetaan siihen.

Olen lupautunut pariin myyntitapahtumaan Hämeenseudulla, joten jotakin valmista olisi kiva saada näytille. Hassua, että ajattelen asiakkaitteni olevan täällä. Ei ne siellä Hämeessä tiedä mitä omat Päivikit tarkoittaa ;)

Vihdoinkin

pääsin tapaamaan päiväunelmieni kohteen ;)

Tässä hän nyt on koko komeudessaan, teollinen neulekone.

Vietin päivän koulumme neulestudiossa ihmetellen ja hämmästellen hienoutta.
Innostuksesta soikeana.

Käynnisteltiin ja kokeiltiin, mitäs hän meistä tuumailisi, josko yhteistyötä kokeiltaisiiin.
Alkuun yhteinen kieli oli hiukan hukassa, mutta apujoukkojen voimilla toimintanuotit alkoivat hiljalleen soimaan.

Salaisuudeksi vielä jäi, hyväksyneekö hän minut uudeksi tuttavuudekseen.
Olenko hänelle sopiva yhteistyökumppani?
Kummastako lie kiinni minusta vai hänestä?

 Kauan se on minulla kestänyt, päästä unelman äärelle.

Olen oppinut

nauttimaan plastisen sommittelun kurssista ja siihen kuuluvasta elävän mallin maalauksesta.
Opettaja kommentoi, antaa palautetta, kehoittaa korjaamaan virheet, mutta myös kehuu jos siihen on aihetta. Minun maalausjälkeni on suhteellisen voimakasta. Värin käyttö hmm. oliskos se sitä minua, joku taisi kommentoida, että erikoista...  kertokaa nyt sitten olenko tämän näköinen persoona?

Olen kehittynyt tämän jakson aikana ja jotenkin nyt kun sen huomaa, olisi toivonut kurssin jatkuvan. Tuskastuttavia tunteja hankalien alastonmallien kanssa - mallina olo ja liikkumattomuus eivät ole maailman helpoimpia hommia. Hankalaa on myös tilan ahtaus, meitä maalaajia on paljon, maalaamme kuin sillit purkissa... jos astut kaksi askelta taaksesi saatat kaataa kaverin maalaustelineen.
Niin, se ei ole hyvä juttu, pitäisi välillä saada katsoa kaukaa.

Nyt kun maalaustunteja ei enää ole, niin kaipaan niitä jo.

Viimeisimmallä kerralla maalasimme qroguis-piirroksia, eli 20 min asento. Aika monta työtä tein päällekkäin... Tyttäreni Viivi tuumasi yhden työn nähtyään, että "äiti en ymmärtänyt yhtään mitä se esitti" Siinäpä sitä palautetta kerrakseen :)
Portfoliota taas kokoamaan, jees!

Ihan poikki

vaikka on niin positiivinen viikko ollutkin.
Eilen meinasin ihan ratketa, kun pukuhistoriasta pamahti vitonen ja palaute oli niin mannaa, että! "Olit muuten yksi harvoista, joka käytti tutkivaa otetta kirjoittaessaan. Myös lähdekriittinen lähteiden lukutaitosi oli poikkeuksellisen hyvä. Itse asiassa teit tutkimuksellisen selvitystyön"

Systeri meinasi, että kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse ;) joten hiukkasen leuhotin ja henkseleitä paukkuttelin. Niin olin lennokkaana, että viidentoista kilsan lenkkikin meni unelmasykkeillä.

Jokapäiväinen koulumatka alkaa 1900-luvun alussa lakkautetun hautausmaan läpi, nykyisin puisto

Tänään sitten aloiteltiin hommia ryhmänä ja ohjelmassa esiintymisasujen tekoa. Muuta en uskalla projektista vielä paljastaa, mutta sitten kun puvut ovat valmiina ja steitsillä, niin voin hiukan hehkuttaa taas...
Minä kuulun brodeerausryhmään ja tänään testailtiin tukikankaita.

Yritä nyt olla asiallinen näiden kanssa :D taustalla pullistelee My dear Emma Wild. Käykäähän kurkkaamassa tuota laatunaista, joka on mun epävirallinen enkun koutsi.


Laatusakkiahan me ollaan kaikkityyni. Toinen blogisti peukuttaa tässä etualalla, tosin nyt en Helzun sivua löydä muualta kuin tuolta deviantista?

Ja iltapäivällä ryhdyin näille ihanaisille naisille (jotka siis kaikki voisivat olla mun tyttäriäni) neuleopeksi. Aloitettiin muotoiluprojekti, jonka tavoitteena olis saada jotain mukavaa aikaan neulekoneella.
Ja kas, niuhot neulekoneet eivät meinanneet totella, vain silloin kun äiti (=minä) seisoi tuimana vieressä. Joo, kyllä me nuo masiinat vielä tavoille opetetaan. Suihkis vaan ja alkaa neuleita pukata.