maanantai 8. toukokuuta 2017

Olen sitä mieltä

että ihminen oppii iästään huolimatta.
Tämä ajatus minulle tuli viime viikonloppuna, kun olin Raudaskylän kristillisen opiston järjestämällä Kuvankäsittelyä valokuvaajille, rohkeasti rawia!-kurssilla. Vieruskaverini yritti vihjataa ikään, kun pähkäilimme photoshopin kommervenkkejä. Jos palaan ajassa nelisen vuotta taakse päin, niin voi, kuinka oli kuvankäsittely vaikeaa. On toki vieläkin, mutta on paljon asioita, joissa olen kehittynyt koulutuksen kautta... Ja nyt en taida puhua pelkästään kuvankäsittelystä.

Annoin vihdoin itselleni luvan kirjoittaa blogi-tekstiä. Syksy meni niin monin tavoin haihatteluksi, että oppariin syventymisestä ei tullut yhtään mitään. Tiedätte yhden kiusauksistani: remontointi. Kun vanha makuuhuoneemme vapautui yläkerrasta, tuli kova tuska tehdä siitä uusi. Uuteen makuuhuoneeseen tuli tuska maalata taulu. Sitten tuli tuska konmarittaa yläkerran vaatehuone. VOIHAN TUSKA! Yläkerrasta on nyt viimeinen huone työn alla: katto maalattuna ja seinä odottaa tapetointia. Mutta niinkuin arvata saattaa, ei tämä tähän lopu. Kohta kaksikymmentä vuotta vanha omakotitalo, voitte vaan kuvitella: tuska jatkuu.

Joten yhtälö työ, remppa, neulonta ja oppari oli aika huono. Oppari kärsi eniten, kunnes alkoi löytyä oikeat ihmiset. En oikein muista kumpi soitti ensin, mutta Sanni Salonen oli ihminen, jonka kautta oppariini alkoi pikkuhiljaa tulla sisältöä. Sanni auttoi löytämään neulemaailman uutta sukupolvea, joille kyräily ja selän takana piilottelu on vierasta. Yksi näistä huipuista tyypeistä on Johanna K Designin Johanna Österman. Johannan kautta löysin Fiskarens Frun Tuula Hörmanin jne. 
Tammi-Helmikuun aikana sain työstettyä opparini melko pitkälle, haaveissa silloin oli myös unelmien työpaikka, jonka sainkin. Voi elämä, mitä vuoristorataa on kiidetty tämä kevät! Unelmatyö täytyi jättää, koska katsoin terveyden tärkeämmäksi. Tein myös päätöksen kokeilla yrittäjyyttä jälleen. Tosin konsepti on muuttunut neuleen tuottamisesta ja teettämisestä taiteellisempiin hörhöilyihin, mutta uskoakseni koko ajan parempaan suuntaan. Ajatuksena myös vahvasti se, että tässä iässä on syytä lähteä toteuttamaan loputkin unelmat.

Ensi viikolla lähden viimeisen kerran opiskeluasioiden vuoksi Hämeenlinnaan. Mieli on haikea. Ne pari tiivistä opiskeluvuotta ihanien kamujen kanssa ovat nyt takana. Mistään hinnasta en näitä vuosia vaihtaisi pois. Onneksi rikkaat, rakkat muistot jäävät tänne blogiin elämään. 

Keskeneräisyys kuuluu elämään
 

1 kommentti:

  1. Kappas!

    Jostakin tuli tunne kurkata tänne! Ja rouvahan oli naputellut, vieläpä tänään, pääsin uunituoreelle.

    Hyvää Hämeenlinnan reissua ja kaikkia kivoja lieveilmiöitä kevääseesi... Kuuloillaan.

    Toinen hörhö melkein naapurista Pilvitarhamaalauksen parista, Tiina

    VastaaPoista