Ilosta kupliva

on mielialani tänään.
Eilen esitin Hämeenlinnassa loppuseminaarissa opinnäytetyöni: Kotimaisen neuletuotannon selvitystyö

Johdanto

Kiinnostus neuletuotteiden kotimaiseen valmistuttamiseen on ollut pinnalla viime vuosina valmistuvien muotoilijoiden ja vaatesuunnittelijoiden keskuudessa. Vaateteollisuuden siirryttyä halpatuontimaihin 1980-90 -lukujen taitteessa neuleen ja vaatteen valmistaminen Suomessa hiipui. Kotimainen tuotanto tyrehtyi lähes kokonaan. Suomessa valmistamisen kannattavuus heikkeni. Tämän seurauksena neuleen valmistustekniikoiden opetusta on vähennetty kouluissa: ammattiosaaminen on heikentynyt huomattavasti neuleen saralla. Neulos on olennainen osa vaatteenvalmistusta. Neuloksen synty ja eri rakenteet ovat tärkeää tietotaitoa neuleen suunnittelussa. Opinnäytetyössäni haluan myös herättää keskustelua perustekniikoiden osaamisen puolesta, huutaa hätähuudon neuleen opetuksen jatkumiseksi.

Tämän päivän nousevia trendejä vaatteen valmistuksessa ovat ns. kestävä muoti, vastuullisuus ja ekologisuus. Yhä useammat vaatesuunnittelijat haluavat valmistaa vaatteita kotimaisin voimin. Tämän vuoksi haluan kartoittaa kotimaisia neuleen valmistajia ja tuoda esille tietoa siitä, mitä tuotteita he valmistavat, minkälaisilla ehdoilla (minimimäärät) ja mihin hintaan. Pitkän perinteen ja tietotaidon omaavia neulevalmistajia Suomesta kyllä vielä löytyy, mutta ne näyttävät olevan kovin vaikeasti tavoitettavissa. Osaaminenkin heillä rajoittuu pitkälti laakaneulontaan. Nämä piilossa olevat neulomot ovat toimijoita, jotka ovat aloittaneet jo 80-luvulla tai aiemmin yleisimmin akryylisten mainospipojen valmistamisella. Ajatuksenani on edesauttaa neuleteollisuuden säilymistä Suomessa ja ”kaivaa” neulomot esille. Oma motiivini työhön on neuletuotannon käynnistäminen omassa yrityksessä. Tarkoituksenani on siis löytää hyvä yhteistyökumppani ja neuloksen valmistaja. Opinnäytetyöni tulee olemaan monimenetelmätutkimus, jossa pääpaino on kvalitatiivisissa tutkimusmenetelmissä. Monimenetelmällisellä lähestymistavalla kerätty aineisto analysoidaan sopivimmalla tavalla (diasarja Tutkimusasetelmia: Anita Sievers). Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimusstrategia on olla kartoittava, etsiä uusia näkökulmia ja löytää uusia ilmiöitä, myös selvittää tunnettuja ilmiöitä ja kehittää hypoteeseja. (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara,2000, 172)

En kiusaa lukijoita enempää tekstilläni, sehän tulee aikanaan luettavaksi theseukseen pienten viilausten jälkeen. Tietenkin tällaisen työn jälkeen varautuu kovaan kritiikkiin, mutta palaute oli kyllä enemmän kiitosta ja uskaltaisiko sanoa suitsutustakin. Kiitollisena olen yrittänyt painaa mieleen kaikki ne sanat, joita sanottiin, kuten nämä ohjaajani Leena Koivusen sanat, että opinnäytetyössäni peilautuu käsityläisen kasvu muotoilijaksi. Muotoilun yliopettaja, taiteen tohtori Pirjo Seddiki ihasteli työni määrää ja sitä, kuinka olen onnistunut kaivelemaan neulomoita aivan hämmästyttävän laajasti ympäri Suomen. Kävimmekin keskustelua siitä, kuinka elämää kuitenkin on täällä pohjoisessa Suomessakin. Seikka, joka tahtoo eteläisen ihmisen näkövinkkelissä välillä unohtua. Opparissani otin kantaa ilmiöön kestävä kehitys ja sen saapuminen maaseudulle. Hitaasti tänne asiat tulevat, minkäs teet.

Intohimoinen, siitäkin termistä opparini käsittelyssä puhuttiin. Kaikki tämän intohimoni tietävät, tämä pienen ihmisen yritys pelastaa neulekoneet kouluihin takaisin on jo myöhäistä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Lupaan auttaa kaikella tällä tietomäärällä ihmisiä, jotka haluavat neuloa neuleita omassa yrityksessään tai valmistuttaa neuleita toisella yrittäjällä. Sanottaisiinko niin, että minulla on suuri koneneulojan sydän.

Kommentti "opparista kuuluu Päivikin ääni" hämmensi, mutta miksikäs muutun, murteineni ja intohimoineni. Hyvällä tavalla se ääni kuului, kuulemma. Intohimoisenti asialle vihkiytyneenä olisin esitelmöinyt oppariani tuntikausia, mutta aika oli rajallinen, harmikseni... Onhan kyseessä aihe, joka mielestäni olisi vaatinut vieläkin pitkällisiä pohdintoja. Leena totesikin nähtyään työskentelyäni alusta alkaen, että prosessille on ollut eduksi, että sitä on työstetty pitkällä aikavälillä. Suurimmat tunteet ovat kerenneet hiukan tasoittua.

Prosessi on ollut minulle kasvun aikaa, aikaa matkalla muotoilijaksi.

 

Olen sitä mieltä

että ihminen oppii iästään huolimatta.
Tämä ajatus minulle tuli viime viikonloppuna, kun olin Raudaskylän kristillisen opiston järjestämällä Kuvankäsittelyä valokuvaajille, rohkeasti rawia!-kurssilla. Vieruskaverini yritti vihjataa ikään, kun pähkäilimme photoshopin kommervenkkejä. Jos palaan ajassa nelisen vuotta taakse päin, niin voi, kuinka oli kuvankäsittely vaikeaa. On toki vieläkin, mutta on paljon asioita, joissa olen kehittynyt koulutuksen kautta... Ja nyt en taida puhua pelkästään kuvankäsittelystä.

Annoin vihdoin itselleni luvan kirjoittaa blogi-tekstiä. Syksy meni niin monin tavoin haihatteluksi, että oppariin syventymisestä ei tullut yhtään mitään. Tiedätte yhden kiusauksistani: remontointi. Kun vanha makuuhuoneemme vapautui yläkerrasta, tuli kova tuska tehdä siitä uusi. Uuteen makuuhuoneeseen tuli tuska maalata taulu. Sitten tuli tuska konmarittaa yläkerran vaatehuone. VOIHAN TUSKA! Yläkerrasta on nyt viimeinen huone työn alla: katto maalattuna ja seinä odottaa tapetointia. Mutta niinkuin arvata saattaa, ei tämä tähän lopu. Kohta kaksikymmentä vuotta vanha omakotitalo, voitte vaan kuvitella: tuska jatkuu.

Joten yhtälö työ, remppa, neulonta ja oppari oli aika huono. Oppari kärsi eniten, kunnes alkoi löytyä oikeat ihmiset. En oikein muista kumpi soitti ensin, mutta Sanni Salonen oli ihminen, jonka kautta oppariini alkoi pikkuhiljaa tulla sisältöä. Sanni auttoi löytämään neulemaailman uutta sukupolvea, joille kyräily ja selän takana piilottelu on vierasta. Yksi näistä huipuista tyypeistä on Johanna K Designin Johanna Österman. Johannan kautta löysin Fiskarens Frun Tuula Hörmanin jne. 
Tammi-Helmikuun aikana sain työstettyä opparini melko pitkälle, haaveissa silloin oli myös unelmien työpaikka, jonka sainkin. Voi elämä, mitä vuoristorataa on kiidetty tämä kevät! Unelmatyö täytyi jättää, koska katsoin terveyden tärkeämmäksi. Tein myös päätöksen kokeilla yrittäjyyttä jälleen. Tosin konsepti on muuttunut neuleen tuottamisesta ja teettämisestä taiteellisempiin hörhöilyihin, mutta uskoakseni koko ajan parempaan suuntaan. Ajatuksena myös vahvasti se, että tässä iässä on syytä lähteä toteuttamaan loputkin unelmat.

Ensi viikolla lähden viimeisen kerran opiskeluasioiden vuoksi Hämeenlinnaan. Mieli on haikea. Ne pari tiivistä opiskeluvuotta ihanien kamujen kanssa ovat nyt takana. Mistään hinnasta en näitä vuosia vaihtaisi pois. Onneksi rikkaat, rakkat muistot jäävät tänne blogiin elämään. 

Keskeneräisyys kuuluu elämään

 

Kukkatipoissa

oli tehoja luomisinnostuksen suhteen. Täytyy ehkä tilata erikseen opparin kirjoittamiseen syventävät tipat. Tosin eilen aamulla osasin jo hiukan taas palata siihen neulevalmistajien selvitystyöhön, huh!

Olen yrittänyt saada persoonallista jälkeä neulekoneella, sellaista, jota on vaikeampi toteuttaa teollisesti samannäköisenä. Ai että tykkään tuosta mohairin ja ranskalaisen efektilangan liitosta <3  Mulla on isompi neuleprotoprojekti menossa, mutta helpottaa kun voi tehdä tällaisia pienempiä kokeiluita ohessa. Mukava ois kuulla mielipiteitä...

Arvaatte varmaan, että kun alkaa taas mallistosuunnitelmat kovasti kutkuttaa, niin silloin väistyy kaikki muu mielestä. Toisaalta olen niin iloinen, että palo neulekoneella työskentelyyn löytyi taas. Toki välillä märehdin, että miksi näitä suunnittelen käsikoneelle, kun olen miljoona päätöstä tehnyt, etten käsityöyrittäjäksi enää ryhdy.

Edellisessä elämässä käsityöyrittäjänä kirjanpitäjäni tuumasi, että saahan sitä yksityishenkilönäkin käsitöitä tehdä ja myydä harrastuksekseen, kun muistaa maksaa siitä veron.
Juttelin tässä viimeviikolla toisen pohdiskelijan kanssa ja hän tuumasi niin levollisin mielin, että luovuudelle täytyy antaa aikaa. Maltti on valttia ja nyt kun minä olen tuumaillut aikani, huomaan, että alkaa syntyä aika mukavaa jälkeä. Persoonallista ja harkittua, voisiko sanoa niin?
Tämmöinen unelmoitsijan hattarapipo päähän ja haaveilemaan pilvilinnoista.

Innostuksen hulluus

on parempi, kuin viisauden väliinpitämättömyys.
Tätä ajatusta kohti mennään luovuuden puuskassa. Elokuussa täytyi olla biorytmit kuopassa... en ole tarkistanut, mutta nyt kihelmöi vanhaan malliin: syksy ja neuleet. Ajattelin taas tuhota vanhoja lankavarastoja periaatteella vasta sitten uusia, kun on vanhat saatu hiukan vähemmäksi. Jostain kumman syystä alpakkahuivin neulomisen jälkeen huomasin, että varastoni pullistelee silkkivillaisia ohuita huivilankoja.

Alpakkalangan teettäminen ei ollutkaan kovin helppoa, ainakaan täällä suomessa, mikä on hirvittävän harmi sinänsä. Mutta aika näyttää saammeko kohtuuhintaista lankaa jossain teetettyä. Odotellessa pohdin uusia malleja ja käytän vanhaa lankavarastoani.Aika herttaisen alpakkapiponkin olen kehitellyt, kuvan siitä voi nähdä täällä.

Tämä kaunis ohut villalanka on Louhittaren luolan ohutta käsinvärjättyä huivilankaa, jolla tulee mielettömän kaunis pinta. Lanka on haettu Ti-Ti-Tyystä Jyväskylästä.  Aamuauringon paisteessa en saanut kuviin näkymään käsinvärjätyn langan sävyvaihteluita, mutta yrittäkää kuvitella sävyt.

Nyt jos osaisin, perustaisin EHKÄ etsyyn kaupan. Kauhiata jossittelua tämä elämä.
Jos nyt kirjoittaisin opparia, enkä täällä lätinöitä, niin sekin tulisi jonain päivänä valmiiksi (syvä huokaus!) Seuraavaksi otajn minulle räätälöityjä kukkatippoja, jotka auttavat pääsemään irti huolista ja antavat uskoa omiin kykyihin ;)

Ruuhkaa

marjaruuhkaa, sieniruuhkaa, omppuruuhkaa, ajatusruuhkaa...
Kesä lipesi käsistä liian liukkaasti ja vaikka vietimme lomaa ihan perinteisesti, niin syksy aiheutti hiukan paniikinomaisia tunteita. Oppari, opinnot loppuun... ÄÄÄK! Muotoilijan matka alkaa olla päätöksessään, mutta kylläpä tökkii silti tuohon onnettomaan opinnäytetyöhön tarttuminen.

Kesällä aloittelin yhteistyötä naapurin alpakoiden kanssa. Pohdittiin alpakoiden omistajan kanssa millaista lankaa kannattaisi teettää ja mitä langasta valmistettaisiin. Kun näiden karvakavereiden kuvat näätte, niin ymmärrätte varmaan, miksi kiinnostaa enemmän neulesuunnittelu kuin opparin ährääminen. Kuvissa alpakat on vasta keritty, siksi kaljun ja ruipelon näköisia. Tuolta Toukomaan sivuilta voitte nähdä kuvia lisää.

Yksi asia mitä en tahdo muistaa ja hoksata on se luomisen tuska. Melko monta projektia on ollut nyt kesän jälkeen pohdinnassa ja kuinka olen piehtaroinut itsesäälissä, kun ei hommat onnistu. Viimeviikolla epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen melkein jo päätin, etten neulo enää mitään koskaan. Valvoin öitä ja mietin, että mikä masennus minulla on. Joskus vain uuden suunnitteleminen käy ihan työstä, täytyy tehdä protoja toisensa perään, MUTTA ei saa luovuttaa. Silloin vain kun rämpii syvissä pohjamudissa, ei pysty kirjoittelemaan aurinkoisia blogipäivityksiä. Luomistyössä kerta kerran jälkeen joutuu käymään läpi koko penteleen tunneskaalan. Ja sitten kun saa valmista, niin saattaa näyttää vaikka tältä:

Todella kestävän kehityksen neuleita. Toivottavasti saamme tämän yhteistyökuvion toimivaan kuosiin... ja huokaus, sen opparin valmiiksi ;)

Maan päällä

paikka onneksi on, missä ajatukset lepäävät.
Olen ollut yllättävän väsynyt ja saamaton. Harmittaa ihan. Ainoa asia mihin saan itseni koottua on puutarhatyöt ja leipominen. Taikinaterapiaa, sitä on nyt harrastettu viikko tolkulla ja se näkyy, eh-heh! Rippijuhlat pitäisi touhuta ja minä vaan istuskelen mökömökissä ja huokailen. Ihmiset eivät lakkaa kyselemästä, että mitkäs ovat nyt suunnitelmat... Enkä jaksaisi yhtään nyt suunnitella suurempia, kuin että valmistuisin syksyllä. Ja teen töitä.
Palaan vanhaan hommaan eli kuvismaikan pestiin osittain, osittain voin sitten alkaa suunnitella suurta ja ihmeellista tulevaisuutta, josta kerron heti jos sellainen koittaa!
Fiilistellään vähän ja katsellaan tätä ihmeellistä kasvua, eiko niin? Oikein hyvää ja rentoa keskikesän juhannusjuhlaa teille kaikille!

Ihanat punaiset kenkäni

herättivät huomiota ja suurta ihastusta reissun aikana.
Nämä kotimaiset Janitan kengät hankin W16Kajon näytöstä varten, mutta koska minä olen yleensä kameran takana eivät kengätkään päässeet kuviin reissulla. Tässä kuitenkin kotimaan kamaralla reissun jälkeen kuvaan löytäneet kenkäni, joista eräs Kilmanham Gaol- museon työntekijä, nuori nainen, huokasi: "I love your shoes." Tuntuipa mukavalta! En ole mikään korkkari-ihminen, mutta nämä Janitan kengät ovat jalassa mielettömän mukavat ja niillä sujui pidemmätkin seikkailut Dublinin kaduilla.

Mun punaiset kengät ja systeri veti pisteet kotiin Turku-mekollaan

Trinity college on protestanttinen yliopisto, josta oppaamme kertoi, että 1970-luvulle asti katolisten käynti tuomittiin ankarasti, jopa kuolemansynniksi. Opastetun kierroksen halusimme, että pääsimme tutustumaan 1700-luvulla rakennettuun kirjastoon. Ja kas! tällä reissulla, kuten aikanaan Barcelonassakin törmäsimme Tähtien sota -elokuvan lavasteisiin... Kuulemma tämä 65 metriä pitkä kirjastosali muistuttaa erehdyttävästi Jedi-temppelin arkistoa. Lukas kävi täällä(kin) inspiroitumassa, kertoi oppaamme. Niin tai näin, kirjasto on listattu maailmaan kauneimpiin kirjastoihin, enkä halua väittää vastaan ollenkaan. Kirjaston tunnelma oli ainutlaatuinen. Kovasti kutkutteli ajatus kiivetä tikapuita pitkin ylös kurkistelemaan, mitä kirjoja löytyisi ylähyllyltä... Korkean paikan kammoisena se ajatus täytyi nopeasti haudata.

Dublin, hiukan rosoinen, nuhruinen kaupunki,
yllätti pienillä hienoilla yksityiskohdilla.
Nuo kirkkaanväriset ovet ja istutukset ikkunalaudoilla antoivat säväykseen perusharmauteen.

Ja hienostoruokaakin sai jos sitä kovasti halusi. Eräs rohkelikko tilasi ostereita elämänsä ensimmäisen kerran ja luultavasti viimeisen :D

Löysimme myös viimeisenä päivänä mielestäni maailman kauneimpaan ostoskeskukseen Powerscourt Townhouse centreen, joka on ollut varakreivi Richard Wingfieldin koti. Kamera pakattuna ja tuliaisostokset kassissa intoa ei enää rittänyt, kuin lankakaupan valikoiman tutkimiseen. Taitaa kuitenkin Aranin villapaidat mennä käsintekemisen edelle, niin pienet lankavalikoimat olivat hyllyssä. Monen matkalaisen mukaan Aran-saarten laadukas palmikkopusero taisi lähteä. 

Mukavaista oli taas porukalla matkustaa. Irlannista olisi ollut kiva nähdä muutakin kuin Dublin. Maisemien näkemisen esti foggy, mutta kaupunkilomaseksihan tämä oli kaavailtu ja hyvä niin, toisella kertaa sitten.