Viime viikolla

en meinannut löytää positiivista virettä millään.
Monenlaiset kouluun liittyvät asiat vaivaavat mieltä, kuten ensi kevään työharjoittelu. Ensinnäkin työharjoittelun tarpeellisuus ihmiselle, joka lähestyy viittäkymmentä ja on tehnyt töitä postinjakajana, keittiösuunnittelijana, neulesuunnittelija-yrittäjänä, huovutustaiteilijana, kuvismaikkana, kotsan maikkana, kässämaikkana... mitähän kaikkea muuta maan ja taivaan välillä?
Mistäs motivaatiota nyt?

Perse eellä puuhun, sitähän tämä mun homma nyt on. Anteeksi raavas ilmaisu!
Jostakin neulomosta pitäisi kai alkaa harjoittelupaikkaa kyselemään ja tyytyä osaansa. Välillä jo käväisin mollin sivuilla katselemassa avoimia työpaikkoja, jos joku tarvitsisi minua jo nyt... Eivät tarvinneet, kehveli!

Kun nyt on saanut taas muutaman yön nukkua oman murusen vieressä, maailima tuntuu paljon mukavammalta: Tiiän, että osaan... ainakin neuloa pitkiä sukkia. Nyt tuntuu että en tiiä muuta.


Pittää tehä sitä mitä ossaa, että pyssyy hyvällä mielellä.

Ossaisin myös poimia puolukoita, mutta aika ei tahdo riittää... joten jos haluaisit vaikka parilla puolukkaämpärillä lunastaa itsellesi komiat säärystimet, niin pistäppä viestiä ;)

Muodissa

kuulemma tänä syksynä... tadaa: pitkät sukat!

Mikäs siinä, minä taidan tykätä olla muodissa.
Syksy ja neuleinspikset, minulla ne kulkevat käsikädessä. Viime kesänä en virkannut, säästelin olkapäätä ja olen nyt hiukan kokeillut käsinneulomista. Turvallisempaa kuitenkin pysyä näissä konehommissa.

Silloin kun noita polvisukkia värkkäsin enemmän, niin jämälankoja jäi ihan hulluna. Päätin nyt tehdä kaikissa varastossa olevista jämistä sukkia. Jospa opiskelija saisi hiukan voita leivän päälle niillä rahoilla ;) Värit vaihtuu siellä täällä, ei haittaa ainakaan minua ja voin mää näitä pittää tietenkin itsekkin, vaikka kaikkia.

Keväällä  neulekoneeni levyasema oli sanonyt yhteistyösopimuksen irti, harmi. Levykkeillä ovat kaikki omat kuvioni, nyt täytyy tyytyä noihin koneen valmiisiin, mutta ei kai haittaa sekkään.

Viikonlopun höyrysin parikymmentä litraa omppusosetta pakkaseen, ryöppäsin sieniä ja ja sain keskeneräisen kukkapenkin valmiiksi. Äläkää ärsyyntykö siitä, olen vain sellainen luonteeltani: "höyryhäyry"

Ja mukava huomata, että moni on löytänyt mukaan matkalle taas!

Matkanteko

alkoi taas.

Pieni pettymys heti alkuun: neuleopintoja ei tänä vuonna ole mahdollista saada.
Harmittaa siksi, että koko hakuni Hamkin muotoilijaopintoihin perustuu mainosten luomiin mielikuviin Hamkin hienosta neulestudiosta... juupa-juu... hieno neulestudio on olemassa fyysisesti, mutta sen käyttöaste on surkea ja tänä vuonna talossa ei ole opettajaa, joka neulestudiota osaisi käyttää.
Eilen olin asiasta oikeasti harmissani, nyt harmitus on hiukan lientynyt, ehkä opin muita juttuja... Ehkä opetan muille neuleen teosta sen mitä minulla siitä on annettavaa. Katsotaan mitä tuleman pitää.

Tänään englannin tunnilla meidän piti keskustella smalltalkkia eli tehdä tikusta asiaa. Asioiden aiheita annettiin lappusilla. Eräässä lapussa kysyttiin, luetko blogeja? Mitäs mun kamut vastaa: "Noou", jotkut katselevat kuvia. Niin, enhän itsekkään juuri lue, kirjoittelen vaan. Nuo Elina, Satu, Tiina ja Eija ovat sellaisia "kamuja", joiden kuulumisia seuraan ja sitten Ekstriimin puolella on muutama kamu joiden tekemiset haluan tietää, muuten sitten tunnustan, että suurin blogienlukunälkäni on laantunut. Ainahan voitte vinkata, jos jotain uutta ja mullistavaa löytyy! Sisustamiset, rempat, neuleet ym. ovat alkaneet toistaa itseään, eivät herätä mielenkiintoa.

Toisaalta tykkään, että bloggaaminen olis vastavuoroista, haluaisin siis tietää että kaverikin käy joskus juttujani lukemassa, se on kyllä tooosi tärkeää... vaikkakin päiväkirjamaisesti issekseni höpöttelen, kommentteja kaipaan. Joskus on tekstejä joihin on vaikea kommentoida mitään, silloin olis hyvä olla "tykkäys-nappi", joka tarkoittais, että kävin kurkkaamassa... tavallaanhan minulla sellainen on tuolla facebookin puolella. Kaikki tämä pohdinta lähti juuri tuosta englannin tunnilla höpötetystä "do you read blogs?"

Enkusta oon kyllä innossani ja niin olin plastisestakin.
Aamu alkoi oikein tavoista poiketen, että pistetääs hihat heilumaan ja savi muotoutumaan. Jo vain kävi laatuun. Yhdeksästä puoli kahteen pakerrettiin. Opin taas ihan uudenlaista saventyöstö tapaa: lastalla.

Näin olen päässyt toisen kouluvuoden alkuun, intoa piisaa, pienistä pettymyksistä huolimatta.
Mielenkiinnolla odotan huomisaamun tuotesuunnittelutunteja, millainen projekti meitä siellä odottaa.

Viimeisenä retkipäivänä

viiletimme tukka putkella, kuin haluten tallentaa kaiken mahdollisen näkemisen arvoisen. Mutta näkemistä olisi ollut niin paljon, että osa oli pakko jättää seuraavaan vierailuun. Koska koko perheemme täynnä on tulisieluisia urheiluihmisiä ja penkkiurheilijoita, ilman muuta meidän piti valloittaa suuri ja mahtava Camp Nou. Kun kotona sitten juttelimme käynnistä "noucampilla" ja siitä kaihosta, joka jäi kalvamaan; miten mukavaa olisi elää sellaisen pelin tunnelma paikanpäällä, jossa olisi 90 000 katsojaa, tyttäremme Viivin pohti: "mutta ajatelkaapa, että pääsisi pelaamaan!" Niin mikäs sen hienompaa, tavoitteita aina pitää olla ;)

Voi miten tuon laventelin tuoksu huumaa

Noucampilta metroilimme kohti Montjuicin kukkulaa, jossa osa seurueestamme tutustui taidemaalari, kuvanveistajä Joan Miroon ja mekin sitten kerkesimme osaan Miron huikeista töistä tutustua. Suuri oli kiusaus ottaa valokuvia, mutta tällaisissa paikoissahan yleensä on valokuvaaminen kielletty.
Koska nousimme bussista väärällä pysäkillä Montjuicille suunnatessamme, poikkesimme tsekkaamassa myös Olympiastadionin.

Seuraava tavoitteemme oli saada murua rinnan alle Kansallismuseossa. Tämä vuoden 1929 maailman näyttelyyn rakennetty kohde oli taas nähtävyys sinänsä, rahkeet eivät oikein riittäneet näyttelyyn tutustumiseen, vaikka se mieltä jäikin hiukan kaihertamaan.

Näkymä kansallismuseon portailta alas kaupunkiin

  

Viimeisenä iltana nautiskelimme porukalla illallisen Espanjalaisella kaavalla: Ensin tapaksia. Alkuruokana monin eritavoin laitettuja kaloja; pää-asiassa mustekalaa ainakin kolmessa eri muodossa. Pääruokana kala tai liha ja jälkiruokana sitruunasorbetti... tai mitä se lie.

Matkaa voi sanoa oikein inspiroivaksi muotoilijan matkaksi, sai hiukan heittää kevään painolasteja menemään.

Vierailulla

Kuva Ruusa Saarinen

Freixenetin viinitilalla saimme tutustua kuohuviini-cavan valmistuksen sailoihin. Vakoilutarkoituksessahan minä siellä tietenkin, kun minulla tuo yksi viiniköynnös niin komeasti hedelmää tekee. Aika hurjaa bisnestä tämä viininviljely; kellareissa meitä kuljetettiin "junalla" ja maan alaisia käytäviä kuultiin olevan kymmeniä kilometrejä. Viinitynnyreitä ja kuohuviinipulloja silmänkantamattomiin.
Kuohuviinimaistelun jälkeen jatkoimme matkaa Montserratin luostarille, jossa katalonialaisten hartaasti palvoma Musta Madonna-patsas tekee ihmeitä. Ihmiset jonottivat koskettamaan Madonna patsasta tuntikausia. Me päätimme suunnata ylemmäs vuorelle.

Tämä pyhiinvaelluspolku muistutti kovin muutaman vuoden takaisia Cinque Terren vaellusreittejä ja toi mieleen niin ihania muistoja siltä matkalta. Vain sisiliskot ja villisiat puuttuivat. Olisin mielelläni viettänyt loppupäivän vuorenrinteitä vaellellen, mutta retkiaikataulu ei siihen venynyt, vaan takaisin paluu hotellille alkoi klo 17. paikallista aikaa.

 Illalla kävimme Jarkon kanssa sataman tietämillä käveleskelemässä ja hiukopalaa nautiskelimme Gaudin nimikkoravintolassa.
Ehkäpä taas siirryn rippijuhlaleipomusten pariin ja muistelen kolmatta ja viimeistä vauhdikkasta päivää kuvin myöhemmin.

Matkapäiväkirjaa

Barcelonasta, taiteen ja muodon paratiisista.
Miten onkaan vaikea sanoin kuvata sitä kaikkea mitä voi muutamassa päivässä nähdä ja kokea. En lähtenyt Barcelonaan muodin tai shoppailun vuoksi, vaan tutustumaan taas yhteen kovin mielenkiintoiseen kaupunkiin euroopassa. Uusi ovi odotti avaamista.

Näkymä Montserratin luostarille

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme katolonian suureen mieheen Antoni Gaudiin. Art Nouveuaun tien  raivaajaan, ensimmäiseen arkkitehtiin, joka halusi uudistaa ja muokata rakennustaiteen täysin. Hänestä sanotaankin, että hän on ainoita modernisteja, joka radikaaleihin muutoksiin rakennustaiteessa kykeni.
Meille kerrottiin, että hän sairasti vaikeaa reumaa jo lapsena ja joutui olemaan paljon vuoteessaan, sieltä hän ihaili luontoa, puita ja sai ensimmäiset vaikutteensa niistä. Me vakuutuimme kertomuksesta ensimmäiseen kohteeseen tutustuessamme.

Hämmästyttävää rakennustaidetta, kaarevia muotoja, joutsenkaulaviivaa ja ruoskaniskuviivaa; art nouveauta aistit täyteen.
Park Güellin puistoon voi tutustua monilla nettisivuilla, linkitettynä tässä suuri ja parjattu wikipedia.

Seuraavava "Gaudi-kohteemme" oli  Sagrada Família, kirkko jota on rakennettu melkein 150 vuotta ja toiveissa on että se valmistuisi vuonna 2026. Ennen kirkkoon tutustumista nautiskelimme katukaffit. Oppaanamme tiistaipäivän oli Radio Novastakin tuttu Hannu Arvio. Hannu ei ollut pelkästään hyvä matkaopas, vaan hän oli myös oikein miellyttävä seuramies, jonka kanssa pohdiskelimme suomalaisuuden, espanjalaisuuden ja katalonialaisuuden hyviä ja huonoja puolia. Meillä oli oikein mielenkiintoiset keskustelut, jotka jatkuivat kirkkovierailun jälkeen lounaalla.  

Moni kommentoi kuvia nähtyään, varsinkin meillä nuoriso, että on kuin tähtien sota elokuvan hahmot ja lavasteet. Eipä ihme, sillä George Lucasin kerrotaan vierailleen Sagrada Famíliassa ja saaneen vaikutteita.

Kuva Ruusa Saarinen

Muotoilja oli kaikesta näkemästään erittäin vaikuttunut: Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...
Barcelonan nähtävyyksiin tosin ei nelisen päivää riittänyt kuin pintaraapaisuun. Seuraavana päivänä matka jatkuin Montserratin luostarille ja Freixenetin kuohuviinitilalle, joten muistelot jatkuvat ehkä huomenna...

Voipi olla

että kesän lähestyessä päivittäminen jää vähemmälle. Ei silti tietsikalla oon viettänyt suuren osan päivistäni kirjoittaen kulttuurihistorian esseitä (huokaus!). Mielenkiintoisia, mutta työläitä. Pitäisi osata suhtautua muinaisen arkkitehtuurin tutkimiseen kriittisesti, mutta mites sitten kun aihe on uusi ja suhteellisen outo, siis siinä mielessä, etten ole arkkitehtuuriin aiemmin perehtynyt (toinen huokaus!) Noo, kolomas essee on nyt työn alla ja tulee lähiaikoina valmiiksi. Jokaisen esseen pituus piti olla vähintään kolme sivua, joten on tässä saanut konetta naputella ja niskat on melkoisen tiukkikset.
Julkaisin jo facebookissa komean kuvan Annukka Suvitien mallistosta, mutta hoksasin sitten myöhemmin, että kaikki eivät käy täällä facebookin kautta... suuri osa kyllä jo. Niimpä tässä vielä muutamia kuvia hirmuisesta projektista, jonka Annukka toteutti ja minä sitten hiukan jeesasin.

Toteutin siis slipoverin Annukan mallistoon mittojen mukaan (kuva Annukka Suvitie)

Näytöksen asukokonaisuus (kuva Kiia Saira)

Tein myös keltaisen kaulahuivin  mallistoon (kuva Kiia Saira)

Tyylikästä kaartia (kuva Annukka Suvitie)

Yhteistyössä Annukan kanssa tää Päivikki

Kyllä hiukan hirvittääkin tuo kolmannen vuoden malliston vääntäminen, nyt kun sen näki niin läheltä. Olen muka suunnitellut tekeväni hommat parissa vuodessa niin, että kotoa saisi kolmannen vuoden surffailla, mutta voipi olla, että malliston teko vaatii Hämeenlinnassa olon. Sepä jää nähtäväksi... Elleivät sitten huoli mua tuonne NAOlle ompelemaan.

Tässä alkaisi seuraavaksi projektiksi rippijuhlien valmistelut. Vaikka olen huokaillut, ettei nyt ole niin hirmuinen stressin paikka, kuin viime vuonna yo-juhlia järjestäessä, niin jopa piti viimeyönä alkaa laskemaan kanaparsakeiton litramääriä :/
Vuosi sitten tosiaan pilkoin tiistaina isän kanssa 13 kiloa lihaa keittoon ja sitten lähdin isän kyydissä Ylivieskaan ja sieltä junalla kohti Hämeenlinnaa keskiviikon pääsykokeisiin. Niin paljon pohdin silloin juhlajärjestelyitä, etten kerennyt pääsykokeissakaan jännittää ollenkaan. Tosin toisena syynä jännittämättömyyteen oli, etten uskonut pääsyyni ollenkaan.  Itsetuntoni ei tässä suhteessa ole ollut koskaan kovin hyvä.

Kyllä paljon on mahtunut asioita tähän vuoteen, mahdottoman paljon!